Eli kiitos nimimerkit krisseli, tsirptsirp, hanna, satunnainen ohikulkija sekä heidi. Jokainen kommentti lämmittää ja auttaa näkemään uusia puolia. Kiitos myös niille mahdollisille lukiijoille jotka eivät ole jättäneet kommentteja. Vielä korostan, en ole lähdössä minnekään vaan aion jatkaa kirjoittelua. Haluan vain jotenkin (kömpelösti) ilmaista kuinka kiitollinen olen saamistani huomionosoituksista.

Niin, ja odotan kauhulla mahdollisia sivuoireita. En tiedä onko masennus- tai mielialalääkkeillä tapana aiheuttaa sivuoireita useammin kuin monet muut lääkket. Ainakin sellainen kuva jää erilaisia keskusteluja ja tekstejä lukiessa. Voihan se tietysti johtua siitäkin että masennuslääkkeiden sivuvaikutuksista saatetaan puhua enemmän kuin muiden lääkkeiden. Toivottavasti käy tuuri ja ensimmäinen lääke on se sopiva. Ei hirveästi innosta lähteä mukaan mihinkään lääkerumbaan, varsinkin kun kesä on tulossa ja psykiatrin sun muut on lomalla.

Ajatus pätkii, pitää jatkaa joskus myöhemmin.

Itse en ole äiti, vaan tytär. Voin siis vain kuvitella sitä tuskaa ja huolta mitä oman rakkaimman kärsimisen seuraaminen aiheuttaa. Ihmisen jota olet hoitanut hellästi vuosien ajan, ihmisen jolle olet vuodattanut rakkauttasi, ihmisen jonka hyvinvoinnin eteen olisit valmis antamaan kaikkesi.

Olen nähnyt monien äitien kamppailua seuraamalla vierestä.  Yksi heistä on oma äitini, joka on joutunut minun takiani vuodattamaan monia kyyneleitä. Tiedän äitini pelänneen, murehtineen ja huolehtineen. Uskoisin että erityisesti masennukseni alkuaikoina tunteiden kirjo on ollut valtava.

Yksi suurista tunteista, joita tiedän monien äitien kokeneen on syyllisyys. Onko niin että äitien tehtävä onkin hieman kantaa syyllisyyttä? Monesti näin on, mutta pitäisikö olla.

Mielestäni on tietysti tervettä miettiä mikä on voinut mennä pieleen. Voihan olla että perhessä on yksi tai useampi asia vialla ja näitä vikoja ei huomata ennen kuin joku perheenjäsen alkaa selkeästi voida huonosti. Sinänsä läheisen vaikeudet voivat olla oppimisen ja kasvun paikka.

Mutta en voi sanoa oman äitini tehneen minun kohdallani mitään väärin. Olen kotoisin aivan tavallisesta perheestä tavallisine huolineen ja murheineen. Mutta silti tiedän äitini ja muitakin äitejä jotka syyttelevät itseään jos jonkinlaisesta asiasta, mikä olisi voinut mennä pieleen. Tyypillisimpänä aiheena on varmaan kasvatus. Mieliin nousee esimerkki toisensa perään asiosta jotka olisi mahdollisesti voinut tehdä toisin. Olisivatkohan asiat silloin toisin? Olenko minä aiheuttanut rakkaimpani kärsimykset?

Jälkikäteen on helppo jossitella. Ihminen on kuitenkin rajallinen olento jolla ei ole kykyä nähdä tulevaisuuteen. Oman toimintansa vaikutuksia voi tietysti arvioida etukäteen, mutta se on silti vain arvio, ei absoluuttinen totuus. Ja jos minulta kysytään, en usko että elämäni olisi kovin erilaista vaikka olisimmekin asuneet lähempänä keskustaa. Tai jos olisin opiskellut suuremmassa koulussa ala-asteen. Näiden tekijöiden arviointi on vaikeaa, joten turha murehtiminen tulisi pyrkiä jättämään sikseen ja keskittyä nykyhetkeen. Sillä sehän meillä vain on, muu on vain aikaa joka on mennyt tai on tulossa ja joille kummallekaan emme voi paljon mitään. Siinä se. Helpommin sanottu kuin tehty.

Ja vielä lopuksi tahdon jakaa kaikille äideille erään tuntemattoman kirjoittajan viisauden:

Haluaisin kätkeä sinut siipieni suojaan,haluaisin suojella sinua kaikelta pahalta. Mutta siinä missä tiemme eroavat, minä vain katson jälkeesi. Sillä yksikään suru ei ole suurempi kuin elämättä jäänyt elämä

Äitiys on rankkaa, uskon sen vaikka siitä ei olekaan vielä kokemusta. On se varmasti antoisaakin, en kiistä sitäkään. Mutta karu mutta samalla kaunis totuus on se että et voi taata lapsellesi ikuista onnea. Voit auttaa, voit ohjata mutta elämänsä hän elää itse. Ja elämä tunnetusti satuttaa.

Myöhästyneet äitienpäiväonnitttelut kaikille äideille!

Sain tänään taas uutta näkökulmaa asioihin ja päätin tulla kirjoittamaan sen ylös. Lähtökohdat ovat murheelliset, mutta omiaan herättämään ajatuksia. Sain tänään kuulla erään minua hieman nuoremman tuttuni joutuneen hyvin samankaltaiseen tilanteeseen kuin minä: elämä ei maistu ja hän on aloittanut viiltelyn. Vaikka emme olekaan tekemisissä kovin usein, kyseinen henkilö on silti minulle hyvin tärkeä ja pidän häntä aivan kuin pikkusiskonani. Siksi järkytyinkin kuullessani hänen tilanteestaan.

Nyt sain siis uutta näkökulmaa asioihin. Jouduin vastentahtoisesti tilanteeseen jossa joudun katsomaan toisen kärsimystä vierestä. Se pysäyttää. Se herättää halun tehdä jotain. Se saa aikaan riittämättömyyden tuskan, mitä minä voin tehdä auttaakseni sinua. Jotain, mutta en kaikkea. Se pakottaa kohtaamaan oman rajallisuutensa ja puuttensa. Ja vaikka on itse kokenut hyvin samanlaisia tapahtumia, hyvin samanlaisia kokemuksia eivät ne silti ole samoja. Ei toista ihmistä voi koskaan täysin ymmärtää. Samanlaiset kokemukset voivat rakentaa sillan kahden eri maailman väliin, mutta et silti pääse koskaan toisen maailmaan. Kohtaamiset tapahtuvat sillalla, mutta kummankin täytyy tulla jonkin matkaa vastaan.Olkoon se sitten muutama askel tai puoliväli.

Voimia kaikille murtuneiden läheisille ja ystäville! Olette tärkeitä vaikka kiitoksen sanat olisivatkin liian raskaita lausua.

Minut patistettin päivittäisille lenkeille. Terapeutin toimesta. Minut pitää kuulemma saada pois kämpältäni. No, lenkkeillään sitten, kun kerran tuli luvattua. Minä kiipeän vaikka vuoren huipulle, jos olen sellaista luvannut, joten ei tämä ole kuin yksi velvollisuus lisää. Ehkä siitä on jotain hyötyäkin, ken tietää.

Koulussa on nyt meneillään koeviikko, joka loppuu maanantaina. Minulla on helppo jakso ja vain viisi koetta, mutta ei tätä viikkoa voi helpoksi sanoa vieläkään. Kun osaa stressaamisen jalon taidon, niin sitä sitten vain aloitta niihin harvoihin kokeisiin stressaamisen aiemmin. Tänään ei ollut koetta, mutta sadistinen englanninopettaja onnistui pilaamaan tämän päivän kertaustunnin ilkeällä ristikuulustelulla, josta en oppinut mitään muuta kuin että minä en osaa enkä tule osaamaan englantia. Tai sellainen kuva jäi.

Eilen meni hyvin. Olin jo aamulla herätessäni paremmalla tuulella kuin olen ollut pitkään aikaan ja kummastuksekseni oloa jatkui koko päivän. Ajotunnilla meni hyvin ja uskalsin jopa hieman luottaa itseeni ja tehdä joitakin päätöksiä itse. Olen moittinut itseäni tuosta typeästä epävarmuudesta jo pitkään, sillä tiedän että saattaisin melko usein tehdä oikeitakin ratkaisuja, jos vain uskaltaisin, joten tuntui hyvältä uskaltaa tehdä jotain.

Mieliala lähti laskuun vasta yöllä, sillä nyt yritän oppia myös nukkumaan ja saamaan unen päästä kiinni. Siksi en saa olla sängyssä odottamassa unta yli 15 minuuttia, vaan minun pitää nousta ylös kunnes alkaa jälleen nukuttaa. Kuuluu nukkumisen opetteluun toki muutakin, rauhoittumista ennen nukkumaan menoa jne. mutta se ei ole vielä tuottanut ongelmia. Tuo ylösnouseminen vastoin ärsyttää, väsyneenä ja mukavuudenhaluisena ihmisenä peiton alta poistuminen ei ole mitään herkkua. Sillä kyllä minua väsyttää, väsyttää ympäri vuorokauden, mutta ei nukuta. Ja kyllähän se nouseminen menettelisi jos sitä pitäisi tehdä vain muutamia kertoja. Mutta kun nouset ylös jo kymmenennen kerran sinä yönä vain siksi kun joku on niin käskenyt, ei itku ole kaukana.

Mutta koska eilinen oli pääosin jopa siedettävä päivä (toiset voisivat sanoa normaali päivä) moneen kuukauteen, tämän päivän synkeys on ollut aikaisempaa kurjempaa kantaa mukanaan. Kurjuuteenkin tottuu, ainakin vähän, ja paluu pohjalle satuttaa. Toisaalta olen kiitollinen että sain kokea edes yhden normaalin päivän, sillä tiedänpähän ainakin mistä haaveilla vaikka en tulisi sitä koskaan saavuttamaankaan.

Se istuu rinnalla,
katselee sinua.
Sillä ei ole kiire minnekään.
Hiljaa se kietoo sinut otteeseensa
Tunkeutuu sydämeen
kaivautuen syvemmälle.
Kietoo verkon
silmiesi peitoksi,
sydämesi ympärille.
Sanoen:
 Minä suojelen sinua.

Uusi vuosi, vanha minä. Terapia polkee paikallaan. Niin kuin se on tehnyt jo pitkään. Tuntuu kuin olisin jälleen painumassa kohti pohjaa. Ja tämä ei ole mikään yksittäinen huono päivä, tätä on jatkunut jo pitkään. Avun hakeminen pysäytti vajoamisen hetkeksi ja antoi hieman toivoa pinnalle pääsemisestä. Mutta nyt vajoan taas.

Olenko vain niin laiska ja saamaton ihminen? Terapeutin ohjeet tuntuvat hyvin yksinkertaisilta: mene, tee, elä. Tapaa kavereita, stressaa vähemmän koulusta. Pidennä opiskeluaikaasi, ei sinulla ole mikään kiire. Saisit parempia numeroitakin kun voisit keskittyä vain muutamaan aineeseen kerrallaan.

En saa toteutettua noista mitään. Kavereille soittaminen on täyttä tuskaa, enkä osaa myydä asiaani niin että kukaan jaksaisi kuunnella. On mielenkiintoisempaakin tekemistä kuin olla minun kanssani. Kun yritän tehdä itselleni ENNEN mieluisia asioita, päässäni alkaa soida nauha, joka kertoo kuinka turhaa ja itsekästä tekemäni on. Jollet ole hyödyksi, älä sitten tee mitään. Ja lukioajan pidentäminen kolme ja puolivuotiseksi tuntuu ajan ja rahan haaskaamiselta. Ei minulla ole mitään syytä  sille, miksi en saa hyviä numeroita jo nyt. Olinhan yli ysin oppilas yläasteella, minulla on rakastava keskiverto perhe ja kehittäviä harrastuksia. En käytä huumeita, juo tai polta tupakkaa. Olen aina saanut kiitosta kohteliaisuudestani ja huomaavaisuudestani. Oikea ideaali nuori siis. Kaikki ulkoiset puitteet ovat hyvin, joten vian täytyy olla minussa.

Ainahan voin yrittää vierittää syyn kiusaajille. Mutta ei, ei se olisi oikein. Mitäs annoin kiusata. Ja mitäs otin itseeni, leikkiähän se vain oli. Syy on minussa.

Minun pitäisi lopettaa tämä itsesäälissä rypeminen ja ottaa itseäni niskasta kiinni. Niin tekisi ideaali nuori. Niin täytyisi tehdä minunkin. Sitten saisin selitettyä sen olleen vain tilapäinen heikkouden puuska, vaikea vaihe elämässä, mutta jonka kasvattamana voin nyt jatkaa kohti valoisaa tulevaisuutta ja olla hyödyksi yhteiskunnalle. Ja kaikki olivat tyytyväisiä. Tai ainakin ne joilla on merkitystä.

Koeviikko jatkuu vielä hetken aikaa, toistaiseksi on selvitty hengissä. Tiukkaa on kyllä välillä ollut. Viimeinen koe on maanantaina ja sitten on jäljellä vain fysiikan koe, jonka jätin uusintaan, kun oli samana koepäivänä toinenkin koe. Tai no, mistä sitä sitä tietää onko sinne uusintaan jäänyt muitakin kokeita, pahoin pelkään nimittäin, että reputin matikassa pahemman kerran. Yritän nyt olla ajattelematta noita asioita, palautuspäivään on yli viikko aikaa ja uusintaankin kaksi.

En tiedä. Tällä hetkellä mielessäni pyörivät sosialistumispaineet, joiden suurin aiheuttaja on terapeuttini. Hän on jo parilla viime kerralla puhunut hyvin painokkaasti siitä, kuinka minun pitäsi alkaa ihan oikeasti opettelemaan elämistä. Tekemään sellaisia juttuja joista pidän ja mitä muutkin nuoret tekevät.

Ihmettelen itsekin, miten minulle voi olla niin vaikeaa tehdä asioita joista pidän. Nykyisin en edes tiedä mistä pidän, koska en ole moneen vuoteen sallinut itselleni mitään hyvää. Enkä meinaa sallia vieläkään. Minulla oli tässä välillä kaksi päivää jotka olisivat voineet olla muita mukavampia. Minulla oli aikaa, koska seuraavana päivänä ei ollut koetta johon lukea. Olin suunnitellut lukevani sitä seuraavan päivän kokeeseen, kun kerrankin olisi ruhtinaallisesti aikaa. Mutta kämppikseni sotki suunnitelmani ilmoittamalla, että kaksi yhteistä ystäväämme olisi tulossa käymään. Ja koska minä en voinut kohteliaisuuden vuoksi sulkeutua huoneeseeni lukemaan, liityin heidän seuraansa. Joissan välissä huomasin, että minullahan oli ihan kohtuullisen mukavaa. Mutta osittain siitä syystä, että olin tehnyt tämän havainnon, mielialani alkoi laskea. Hetkeksi vainnut syyttävä ääni päässäni sai taas vallan ja alkoi innoissaan muistuttaa minua tekemättömistä töistä ja siitä, kuinka olin tuhlannut aikaani turhaan huvitteluun. Menetetty aika oli nyt jotenkin saatava kiinni, joten aloin odottaa vieraiden lähtemistä ja sitä että pystyin sulkeutumaan huoneeseeni lukemaan.

Toinen päivä oli silloin, kun äitini tuli käymään opiskelukaupungissani. Me kävimme syömässä ja ostoksilla. Minulle piti ostaa esiintymisasu ensi viikkoa varten, sillä esinnyn eräissä pikkujouluissa. Yleensä inhoan shoppailua yli kaiken, mutta tältä reissulta löysin myös yhden kauniin hameen sekä siihen sopivan topin, jotka sitten lopulta ostin, äitini pienellä painostuksella. En ole ostanut vaatteita itselleni muistaakseni kuin viisi kertaa elämäni aikana, joten tämä on minulle jotain todella uutta. Muistan jopa mitä olen ostanut ja paljonko ne ovat maksaneet (1.kerta farkut 10€  2. kerta T-paita 19,90€ jne...) Tosin nykyisin on ihan sama, maksaako ostoksen minä vai äitini, sillä minulla ei ole mitään tuloja, lukuunottamatta pienen pientä opintotukeani, joka ei riitä edes vuokraan. Joten elän täysin vanhempieni varoilla, koska en käteni takia myöskään voinut käydä töissä kesällä tai opintojen ohella.

Shoppailureissu oli kaikenkaikkiaan melko mukava, kunnes aloi jälleen miettiä, mitä kaikkea turhaa olin taas tehnyt. Ensinnäkin, oli taas kerran tuhlannut aikaa shopatessani kaupungilla. Aikaa jonka olisi voinut käyttää vaikka siivoamiseen tai koulutyöhön. Toiseksi, olin kuluttanut rahaa. Olen yleensä hyvin tarkka rahankäytöstä, varsinkin niistä rahoista jotka käytetään minuun. Yritän tehdä kaiken mahdollisimman halvalla, esim. ostan kaikki koulukirjani käytettynä sekä syön sitä mitä saa halvimmalla. Joskus jätän aterioita väliin vain siksi, että selviän halvemmalla. Syön muutenkin vain kaksi kertaa päivässä + kaikkein rankimpina päivinä välipalan (näkkileipää, tiivistemehua tms.), mutta silloin kuin haluan säästää jätän iltaruoan väliin. Lounaanhan saan koulussa. Lisäksi en halua koskaan ostaa mitään, mitä ilman voin tulla toimeen, joten siksi kauhistuin siitä, että olin mennyt tekemään sen virheen, että olin ostanut jotain vain siksi, että jokin näyttää kivalta. Okei, puolustukseksi minun on sanottava, että vaatteet olivat alennuksessa ja eivät maksaneet yli kahtakymppiä kumpikaan. Mutta silti. Hillitäkseni syyllisyyttäni olen suunnitellut jälleen uusia kohteita, joissa voin tinkiä. Odotettavissa on monta varsin niukkaa viikkoa ruoan suhteen, eikä minua todellakaan saa enää kertaakaan ennen joulua lähtemään mihinkään maksulliseen huvitukseen. Ainut "ylimääräinen" johon aioin käyttää rahaa, on joululahjat. Niiden suhteen omatuntoni ei olekaan niin tiukka, koska ne menevät muille, eivätkä minulle saastaiselle, ahneelle, itsekkäälle pölvästille.

Tähän väliin kommentoin edellistä kirjoitustani. Tai tarkennan sitä, miten vaan.

Edellisen kirjoitukseni kommentissa kysyttiin miksi laiskuus on minulle niin suuri synti. Voi kun tietäisin. Tähän kysymykseen en osaa vastata. Tiedä vain että en todellakaan suvaitse sitä itsessäni. Ehkä se liittyy jotenkin siihen, että itsetuntoni riippuu melkein ainoastaan suorituksista. Tosin pidin itseäni maan matosena silloinkin kun menestyin kohtuu hyvin (jotkut sanovat jopa erinomaisesti.)

Kirjoitin, että minua masentaa muiden mielipiteet (tai jotain semmoista.) Ehkä syy minkä takia näin on, on siinä, että minulle on tärkeää, ettei minua vihata. Haluan olla kaikille mieliksi. Mutta koska tässä samalla löydän itsestäni monia puolia, joiden takia minua pitäisi vihata ja joiden takia vihaan itseäni, vahdin tarkkaan sitä, mitä muut minusta sanovat. Yritän vahtia, ovatko muut ihmiset huomanneet nämä vikani ja ovatko he alkaneet vihata minua. Olen myös osittain sitä mieltä, että monet ihmiset vihaavat minua, he eivät vain kehtaa osoittaa sitä.  Ja kummallisen omatuntoni mielestä se olisi oikein jos ihmiset vihaisivat minua. Olenhan niin surkea, mitätön ihminen joka ei osaa tehdä mitään oikein. Olen vain haitta, joka kannattaisi äkkiä raivata pois. Mitätön roskaläjä.

Joten mikä oikeus minulla on vaatia ihmisten hyväksyntää, kun en sitä ansaitse. Anteeksi, tiedän että tämä on sekavaa, en osaa oikein selittää, kun en ihan ymmärrä itsekään. Ja tähän vielä sanottakoon, etten ole koskaan tehnyt mitään, mitä pidettäisiin yleisesti paheksuttavana. En esimerkiksi juo tai polta alaikäisenä (enkä todennäköisesti sittenkään kun se olisi laillista), en kiroile (tunnen edelleen itseinhoa edellisen tekstin voimasanasta, mutta en löytänyt parempaa ilmaisukeinoa) ja pukeudun vaatteisiin joiden ei pitäisi provosoida ketään. Yritän tarkoituksella olla mahdollisimman neutraali, jotta kukaan ei saisi syytä vihata minua. Samasta syystä en esitä mielipiteitäni julkisesti (tosin nykyisin minulla ei edes ole mielipiteitä), en viittaa tunneilla, sillä pelkään vastaavani väärin ja saavani ihmisten ivan niskaani. Tietysti tällöin tuotan opettajille pettymyksen, mutta yritän kompensoida sitä tekemällä kirjalliset tehtävät aina ajallaan ja erittäin huolellisesti sekä pärjäämällä kokeissa. Olen säätänyt itselleni tarkat rajat ja olen jäänyt niiden vangiksi, enkä löydä ulospääsyä. Tämä on erittäin ristiriitaista, toisaalta pelkään että minua vihataan, toisaalta odotan sitä.

Kirjoitin myös, kuinka meille sanotaan elämiemme olevan pilalla jos epäonnistumme. Tämä lause kertoo mielikuvasta joka minulla on siitä, millainen minun tulee olla yhteiskunnan mielestä. Tämä käy ilmi mm. opinto-ohjaajan puheista, joissa maalaillaan kauhukuvia siitä mitä sinulle käy jos et menesty ylioppilaskokeissa tai jos et pääse jatko-opiskelupaikkaan ja joudut pitämään välivuoden. Kuinka sinä syrjäydyt yhteiskunnasta ja jonka jälkeen sinusta ei ole yhtään mihinkään.

No niin, jatketaan siitä koeviikosta.

Tein tätä koeviikkoa varten ensimmäistä kertaa elämässäni lukusuunnitelman (terapeutin kehotuksesta). Idea on, että suunnittelen milloin luen, mutta erityisesti sen milloin en lue vaan vietän muuta elämää, teen asioita joista pidän, nollaan ajatuksia. Eli lukeminen ei saa ylittää 4h/päivä, eikä noita tunteja saa vetää yhteen putkeen ja aina jos luen esim. 2h pitäisi minun pitää samanmittainen pään nollaustauko, ennen kuin saan jatkaa lukemista.

Tänään oli ensimmäinen päivä, jolloin yritin noudattaa laatimaani aikataulua. Ja minun pitää sanoa nyt, että vihaan sitä. Vihaan sitä että en voi lukea koko päivää. Vihaan sitä, että joudun tekemään asioita joista voisin pitää. En nyt tietysti pidä noista asioista, koska ne vievät aikaani lukemiselta. Vaikka en pidä kokeisiin lukemisestakaan, mutta se on asia jota minun pitäisi tehdä. Muuten olen laiska ja saamaton, jota en itseltäni suvaitse. Kun revin itseni pois kirjan äärestä ja menen tekemään jotain muuta, ovat ajatukseni kuitenkin koko ajan siinä, mitä minun pitäisi olla tekemässä. En pääse eroon ajatuksesta, että  nyt toimin väärin. Minua ahdistaa normaalistikin se, että en omasta mielestäni ole koskaan lukenut tarpeeksi kokeeseen. Ja nyt kun lukemistani on rajoitettu 4h/päivä, koen pääseväni liian helpolla. Normaalisti lukisin päivässä yli kuusi tuntia, lähes yhteen putkeen.

Pakko myöntää, etten pystynyt tänään noudattamaan tuota ohjetta. Tänään luin ensin 3 tuntia, pidin puolen tunnin tauon jonka aikana söin ja jatkoin siitä vielä  2½ tuntia. Sitten lopetin, vaikka tuntuu että pitäisi jatkaa. Mutta en enää jaksa. Ja tiedän, että minulle ei koskaan riitä. Aina voisi lukea enemmän, tehdä paremmin. Mutta toisaalta tunnen syyllisyyttä siitä, että en pitäytynyt suunnitelmassa. Mutta ei syyllisyydessä ole mitään uutta. Tunnen sitä päivittäin, joidenkin mielestä melko turhistakin asioista. Yritän nyt saada ajatukset muualle, joten kirjoittelen nyt tänne.

Huomenna yritän jälleen pysyä suunnitelmassa. Se on minulla huoneeni ovessa niin että näen sen koko ajan. Se ahdistaa minua. Se kertoo minulle että elämäni on pielessä. Ei normaalien ihmisten tarvitse pakottaa itseään pitämään hauskaa. Ja tahtoisin niin kovasti olla normaali. Älkää kysykö mikä on normaali, en tiedä. Se on jotain muuta kuin tämä nykyinen.

Mutta nyt. Projekti on ohi ja koulutyö vaatii huomiota. Täysi koeviikko painaa päälle, pitäisi aloittaa lukeminen, ettei tule samanlaista pettymystä kuin viime kerralla. Mutta en jaksa. Olen nyt ollut muutaman päivän poissa koulusta kuumeen vuoksi. Näinä päivinä olen saanut ajatella kaikenlaista. Enimmäkseen olen tuntenut syyllisyyttä siitä, että en ole koulussa. Olenhan ennenkin ollut sairaana koulussa. Mutta nyt en uskalla, muiden takia. En halua sairastuttaa muita, vaikka tautini ei todennäköisesti olekaan mitään sikainfluenssaa. Mutta koska en voi olla asiasta 100% varma, en uskaltanut mennä kouluun.

Olen maailman suurin laiskuri, joka vain lusmuilee kotona ja jossa ei saa mitään järkevää aikaiseksi. En nimittäin ole oikeasti tehnyt mitään, vaikka olisin voinut. Olisin voinut lukea koulukirjoja, siivota yms. Mutta en ole tehnyt mitään muuta kuin nukkunut ja syönyt, jos olen muistanut. Tähän voi joku sanoa, että eihän sairaana tarvitse siivota tai muuta sellaista. Mutta kun se ei ole näin. Minun pitää tehdä jotain hyödyllistä vaikka olisin kipeänä. Niin minä olen tehnyt aina ennenkin. Ja jos en tee tarpeeksi, joudun korvaamaan laiskuuteni moninkertaistamalla työmääräni tulevaisuudessa. Periaattella: rästityöt  + muut työt + lisätöitä rangaistukseksi laiskuudesta  = syyllisyys vähenee hieman, ei katoa.Mutta nyt tuntuu etten jaksa tarttua mihinkään. En jaksa mennä huomenna kouluun ja opiskella. En jaksa tehdä koeviikolla ainuttakaan koetta. En jaksa harjoitella laulua. En jaksa olla sosiaalinen, puhua kenenkään kanssa. Haluan vain nukkua. Näkemättä unia. Maata tiedottomuuden tilassa jonne paha maailma ja oma paha olo ei ylety. En halua tuntea tai tietää mitään. Haluan lakata olemasta niin että kukaan ei muista minua. Että kukaan ei jäisi kaipaamaan.

Myös itsetuhoiset ajatukset ovat hiipineet jälleen päähäni. En ole ajatellut moisia ajatuksia melkein vuoteen, joten niiden palaaminen oli järkytys. Olen esimerkiksi huomannut viettäneeni pitkiä aikoja miettien, mikä olisi paras mahdollinen tapa tappaa itsensä. Sellainen tapa, joka tuottaisi mahdollisimman vähän kärsimystä minulle ja muille. Sellainen, jossa ruumis jäisi ehjäksi. Mutta myös sellainen tapa, joka tappaisi varmasti eikä jättäisi kitumaan loppuelämäksi.

Tiedän kuitenkin, että en minä itseäni tapa. Välitän liikaa muista. Muiden mielipiteistä. Minusta on hiema ironista, että seikka joka on syy tai ainakin osasyyllinen masennukseeni, liikaa muiden mielipiteistä välittäminen, nyt tavallaan suojaa minua lopulliselta ratkaisulta. Lisäksi esteenä suunnitelmilleni on se, että en alaikäisenä saa hankittua sellaisia välineitä, joilla pystyisin itseni tappamaan ja junan alle hyppääjäksi minusta ei ole. Haluan että minusta jää jäljelle ehjä ruumis.

Minä en ymmärrä miten ihminen voikaan vihata itseään näin paljon. Eikö se ole luonnonvastaista? Eikös elämän tarkoitus ole biologiselta kannalta katsottuna lisääntyä ja pysyä hengissä. Joten miten on mahdollista, että joku haluaa päättää elämänsä itse vaikkei ole koskaan edes ihastunut kehenkään, lisääntymisestä puhumattakaan.

Ovatko "normaalit" ihmiset onnellisia? Miten joku voi olla onnellinen vaikka tekee työtä, jota ei haluaisi? Silloin onni ei varmaan löydy työnteosta, mutta mistä sitten? Miten omat vanhempani ovat jaksaneet elää jo monta kymmentä vuotta, vaikka kummallakaan ei ole huipputyöpaikkaa tai -koulutusta? Mietin asiaa näin, koska itse olen aina yritänyt etsiä onnea ja onnistumisen kokemuksia suorituksista. Ja en voi oikein ymmärtää, miten ihmiset voivat pärjätä ihan h**vetin hyvin vaikka elämä olisi joskus menneisyydessä potkinut päähän ja koulukin olisi mennyt metsään. Jos ilman hyviä lähtökohtia ja hyvää koulutusta voi olla tyytyväinen elämäänsä, miksi meille sitten sanotaan että elämämme on pilalla jos epäonnistumme. Miksi sellaiset asiat esitetään niin tärkeinä ja merkityksellisinä, jos ne eivät sitä sitten lopulta ole? Ja miten joillekin voi riittää onnellisuuteen se, että on vain olemassa omana itsenään, vaikka kaikki muut ympärillä vaativat enemmän?

Ahdistaa, enkä saa purettua kaikkea ahdistustani sanoiksi. Huomenna olisi terapia. Toivoisin niin, että saisin suuni auki ja pystyisin puhumaan asioista jotka minua ovat vaivanneet viime aikoina. Haluaisin pystyä puhuman pahasta olostani. Mutta tiedän että se on vain toiveajattelua. Tiedän että huomenna marssin terapiaan sen näköisenä että kaikki on kunnossa, en saa suutani auki terapiassa vaan kierrän kaikki vaikeat aiheet, sovin ajan seuraavalle viikolle ja lähden. Ja jään harmittelemaan sitä, kuinka tyhmä olinkaan kun en saanut sanottua mitään tärkeää.

Itselläni tuo äsken maalaamani ihanne ei ainakaan toteudu. Tunnen itseni väsyneemmäksi kuin aikoihin ja odotan kauhulla huomista koulun alkua. En omasta mielestäni saanut tehtyä oikein mitään lomalla, perheeni takia kampesin kyllä itseni aamulla ylös, mutta mitään en kyllä päivän aikana tehnyt. Kyyhötin vain sohvannurkassa, katsoin välillä televisiota ja kävin syömässä kun käskettiin. Tai oikeastaan, tein kyllä kaiken mitä käskettiin: jos minun käskettiin imuroida, tein sen, jos minun käskettiin ruokkia koira, tein senkin, mutta palasin sitten takaisin sohvalle. Olin kuin robotti ja nyt saan huomata hukanneeni jälleen viikon elämästäni jonnekin.

Minulle ehdotettiin masennuslääkitystä yhtenä vaihtoehtona. Tarkemmin en asiasta tiedä, minulla on nyt pari viikkoa aikaa pohtia ja miettiä miten haluaisin jatkettavan eteenpäin. Valitettavasti pulma on siinä, että en tiedä mitä haluan. Enhän minä koskaan tiedä mitä haluan. Muut tuntuvat tietävän aina paremmin mikä minulle on parhaaksi, joten mitäpä minä sanomaan mielipidettäni yhtään mihinkään.