Nyt se on sitten saatu: diagnoosiksi keskivaikea masennus. Eipä tuo hirveästi maailmaa järisyttänyt, mutta onpahan ainakin vaivalla nimi jota käyttää siitä puhuessa. Eikä kukaan pääse enää sanomaan, että olen vain angstaava teini. Minulla on sairaus, joka vaatii hoitoa, siitä lukee mustaa valkoisella. Ehkä nyt saisin itsellenikin uskoteltua, että minulla on ihan oikeasti joku sairaus ja että minulla on lupa saada siihen hoitoa. No, Toivossa on hyvä elää, sanoi kirppu kun koira kuoli.

Perjantaina oli taas terapiakäynti.  Olin kai turhan optimistinen sinne mennessäni, kait mielessä oli edellinen hyvin mennyt terapiakäynti (inhoan sanaa terapiaistunto, kuulostaa ihan liian viralliselta, joten en aio ko. sanaa käyttää) Nyt en nimittäin meinannut saada sanaa suustani ja terapeutti huomauttikin minulle siitä. En nimittäin puhu mielelläni aluksi itse, sillä yritän kuunnella ja lukea toista ja sanoa sitten sen mitä toinen haluaa kuulla. Terapiassa tuo taktiikka ei toimikaan, koska terapeutti haluaa kuulla sen mitä minulle kuuluu ja mitä mieltä minä olen asioista. Ja se on hankalaa, koska olen niin usein työntänyt omat mielipiteeni syrjään ja en siksi oikein osaa kuunnella niitä. Ja jos minulla on johonkin oma mielipide, en uskalla enkä edes halua kertoa sitä. En tahdo riidellä kenenkään kanssa, enkä tahdo että minun sanomisiani käytetään minua vastaan (koulukiusatuksi joutuminen opettaa varomaan sanojaan)

Ahdistaa...terapeutti sanoi (tai ainakin minä ymmärsin sen jotenkin näin) että koska minulla on nyt käynnissä aikarajattu terapia, minun pitäisi uskaltaa puhua terapeutille, sillä muuten hän olisi "keinoton mies" Minulle tuli kauhean huono omatunto siitä, vaikka luulen, että terapeutti ei tarkoittanut sitä. Rupesin syyttämään itseäni,tähän tapaan: sinä idiootti, ei se puhuminen nyt niin iso juttu ole, etkö muka halua parantua, sinä hankaloitat tuon ihmisen työtä,sillä olisi parempaakin tekemistä kun odotella sinun vastaustasi, oletpas kiittämätön, et voi edes sen vertaa auttaa, ei sinusta ole mihinkään...

Miten itsensä saa pakotettua puhumaan? Arkielämässä tiedän melko hyvin, miten eri ihmiset reagoivat mihinkin ja pystyn suunnittelemaan sen mitä sanon. Mutta terapiassa kun pitäisi sanoa se, mitä mieleen juolahtaa, olen ihan hukassa.