Jaa, olenpas ollut ahkera. Yksi kirjoitus kuukaudessa...melkein hävettää. Kävin viime perjantaina psykoterapiassa. Kerrankin kerta, joka meni melko hyvin. Minä jopa puhuin jotain, siinä on saavutusta kerrakseen. Olin ihan maassa kun menin terapiaan, olin väsynyt ja mieltä painoi pieleen mennyt koe. En ilmeisesti jaksanut esittää sitä tyttöä joka pärjää ja vain hymyilee. Niin sitten jopa avauduin terapeutilleni...ehkä tästä sittenkin tulee jotain.

  Torstaina uusi terapiakäynti. Se on aamulla, pitää jäädä pois latinantunnilta. No, onneksi sen tunnin asiat voi opiskella verkossa. Iltapäivällä on sitten palautekeskustelu eli siis diagnoosin julkistamistilaisuus..hrr, en tahdo sinne. Vanhempani tulevat sinne myös ja sitten siellä on psykiatri ja minua hoitanut sairaanhoitaja. En halua sinne huomion keskipisteeksi ja kaikkien töllisteltäväksi...voisiko senkin hoitaa etäopiskeluna, kirjoittaisiko joku minulle tiivistelmän ja lähettäisi sen postissa. Minä en tahdo tavata ketään, enkä varsinkaan tahdo puhua itsestäni (taisi tulla jo ajat sitten selväksi ja nyt minä vain toistan itseäni) Ei ole reilua, että vanhempani joutuvat jäämään pois töistä ja ajamaan pitkän matkan minun takiani. Sekään ei ole reilua, että minä tuhlaan yhteiskunnan varoja kun käyn nuor.polilla. Olisihan niitäkin jotka ansaitsisivat apua. Tärkeämpiä ihmisiä..niitä joilla on jotain oikeata asiaa ja niitä joista voisi vielä tulla jotain, ellei joku minun kaltaiseni idiootti olisi siellä tuhlaamassa heidän mahdollisuuksiaan.

Nyt saa riittää. Huomenna on koe, ja pitäisi nukkua ennen sitä. Ugh, olen puhunut.