Viiltely on vihoviimeinen keksintö. Siitä ei pääse eroon. Uskokaa tai älkää, olen yrittänyt aika monesti. Kadun niin sitä, että joskus typeryksissäni sen aloitin. Syystä kyllä, elämä potki päähän, mutta näin jälkikäteen pistää ajattelemaan,että eikö sitä olisi ollut silloin mitään muuta vaihtoehtoa. Nyt siitä on tullut melkein ainut tapa käsitellä pahaa oloa, eikä totutusta mallista pääse niin vain eroon, vaikka kuinka haluaisi.

Olen aina halunnut olla kaikessa kauhean itsenäinen. Hoidan koulun itse, minua ei ole koskaan tarvinnut patistella, muutan aikaisin pois kotoa, säästän tunnollisesti enkä juuri koskaan tuhlaa rahaa mihinkään. En juo, enkä polta, en juo edes kahvia. Yksi syy näin täydelliseen kieltäytymiseen on siinä, että olen aina halunnut noudattaa lakia ja sääntöjä pilkulleen, enkä siksi ole alaikäisenä mennyt juomaan tai polttamaan, mutta yksi syy on kyllä myös siinä, että en tahdo jäädä riippuvaiseksi mistään. Siksi on aika ironista, että olen jäänyt riippuvaiseksi viiltelystä, varsinkin kun viiltelyni johtuu varmaan osaksi siitä, että en tahdo, en pysty enkä todellakaan halua pyytä apua tai puhua kellekään. Eihän sitä nyt voi murheitaan toisen niskaan kaataa, pitää olla itsenäinen...ja tässä sitä nyt ollaan, ei ole kyllä hyvä tämäkään.