Minua on yhä enenevässä määrin alkanut ahdistaa edessä häämöttävä terapian loppuminen. Terapianihan on aikarajattua terapiaa ja sen on määrä kestää toukokuun loppuun. Ja olen kauhukseni huomannut, että kohtahan on toukokuu.

En tiedä, olenko edistynyt. Kai minä olen, mutta olenko minä edistynyt tarpeeksi? En ole edelleenkään pystynyt lopettamaan itseni rankaisemista ja mieleni on edelleen maassa suhteellisen usein. Mutta ei kai onneksi yhtä usein kuin reilu puoli vuotta sitten, enkä ole ajatellut kuolemaa enkä omaa kuolemaani pitkään aikaan, kun taas huonoimpina aikoina kuolema oli mielessä päivittäin.

Mutta pelkään, että minut nyt jätetään. Sanotaan, että no niin, olet parantunut jo tarpeeksi, nyt voit jatkaa omillasi. Hyvää loppuelämää ja se siitä. Mutta kun en minä pärjää vielä omillani! Usein pahoina päivinä olen saanut edes vähän helpotusta siitä kun olen ajatellut tulevaa terapiaa ja sitä, että saisin puhua asioistani siellä. Toisaalta tiedän, että en voi käydä terapiassa loputtomiin. Enkä edes halua sitä. Olen viimein melkein päässyt pois siitä ajatuksesta, että minä vain tuhlaan yhteiskunnan rahoja käymällä terapiassa ja olen ajatellut asiaa pikemminkin minulle kuuluvana oikeutena saada hoitoa.

Pelkään siis, että minulta kuukauden päästä vetäistään matto jalkojen alta. Ja että sitten pystyn ehkä hetken horjumaan omilla jaloillani, mutta että sitten taas romahtaisin alas. Ehkä alemmas kuin ennen. Sinne syvälle mielen liejuun josta on kauhea työ päästä ylös. Varsinkin kun silloin ei halua sitä. Haluaisi vain upota..En minä tahdo! Minä tahdon päästä ylös, mutta en pääse yksin. Toivottavasti vetämistäni ylös ei lopeteta ennen kuin olen oikeasti päässyt pois upottavasta suonsilmäkkeestä. Muuten minä uppoan takaisin. Ja en tiedä, riittäisivätkö voimani uuteen yritykseen...älkää jättäkö minua vielä, minun pitää etsiä jotain tilalle, yksin en pärjää!