Jälleen on yksi turha päivä kulunut elämästäni. Jos ihmisen elinaika olisi mahdollista mitata päivinä ja vuosina, jotka hän on elänyt ns. täysillä, olisin varmasti vuosia nykyistä ikääni nuorempi. Toisaalta jos hukkaan heitetyt päivät vanhentaisivat ihmistä moninkertaisesti olisin varmaan jo kuollut.

Vaikka minulla oli tänään suunniteltua ohjelmaa - monen tunnin laulutreenit, jossa kyllä kävin - en siltikään ole onnistunut saamaan tänään aikaiseksi mitään. Treeneissäkin tunsin oloni sävelkorvattomaksi idiootiksi, joka ei osaa eläytyä vaikka pitäisi. Jollekin tämä ei ehkä ole iso juttu, mutta minulle, jolle musiikki on enemmän tai vähemmän elämäntapa, asialla on paljon väliä. Tunsin olevani paljon huonompi kuin muut ja jossain vaiheessa ihmettelin mitä hemmettiä teen siinä porukassa ja miten ylipäätään olen koskaan päässyt sinne.

Treenejen jälkeen ei oloni ole ollut yhtään sen parempi. Jäin murehtimaan omaa huonouttani ja sitä, etten varmaan koskaan tule olemaan ns. normaali ihminen, joka voisi edes joskus olla hyväksytty omana itsenään niin toisten kuin itsensäkin silmissä. En ole nyt moneen tuntiin kyennyt tekemään mitään muuta kuin makaamaan sängyllä ja pyörittelemään päässäni kaikenlaisia synkeitä ajatuksia. Äsken sain pakotettua itseäni sen verran, että kävin lyhyellä lenkillä läheisessä puistossa, mutta ei sekään parantanut mielialaani. Pikemminkin laski sitä.  Ulkona on ihan hirveä ilma, kylmää, märkää ja pimeää, joka kyllä toisaalta sopii mielialaani erittäin hyvin, mutta ei kyllä ole omiaan nostamaan sitä.

Lisäksi mietin, mikä oikeus minulla on valittaa. Minullahan on opiskelupaikka ja hyvä perhe. Minulla on joitakin kavereita. Joillakin ei ole edes näitä. Olenko hirveä ihminen, kun en tyydy tähän? Miksi tuntuu ettei elämälläni ole sisältöä? Voiko elämän sisällön löytää opiskelusta? Ilmeisesti ei, olen kyllä yrittänyt ja se on yksi pahimmista ongelmistani. Terapeuttini mielestä elämän sisältöä voisi löytää kavereista. En oikein tiedä mitä sanoa tähän. Toisaalta, muut ihmiset kyllä ilmeisesti nauttivat ystävien seurasta, eikä heistä toisten kanssa oleminen ole mitenkään vaikeaa. Mutta minulle se on ongelma. Toki minullakin on hetkiä, jolloin olen nauttinut ihmisten seurasta, mutta nuo hetket ovat olleet erittäin harvinaisia ja käyneet yhä harvinaisemmiksi masennukseni puhjettua. Yleensä toisten ihmisten seura vain ahdistaa ja luo tarpeen päästä vaikeasta tilanteesta pois. Ja sitten kun tilanteesta on päässyt pois, iskee syyllisyys siitä ettei taaskaan onnistunut olemaan "normaali nuori".