Koeviikko...tuo joka jakson päättävä ajanjakso jolloin otetaan mittaa siitä, mistä puusta kukin on veistetty. Tuo suorittamiselle pyhitetty aika, jolloin heikoimmat vain odottavat hetkeä jolloin kantti ei enää kestä. Tai näin siis minulla.  Tänään kuulin myös, että jotkut olivat iloisia koeviikon alkamisesta. He kokevat tuon ajan helpoksi. Koulussa ei käydä kun vain tekemässä kokeet ja kertaustunneilla, mikä on vain murto-osa normaalista kouluviikosta. Muun ajan saa käyttää miten huvittaa.

Tähän väliin kommentoin edellistä kirjoitustani. Tai tarkennan sitä, miten vaan.

Edellisen kirjoitukseni kommentissa kysyttiin miksi laiskuus on minulle niin suuri synti. Voi kun tietäisin. Tähän kysymykseen en osaa vastata. Tiedä vain että en todellakaan suvaitse sitä itsessäni. Ehkä se liittyy jotenkin siihen, että itsetuntoni riippuu melkein ainoastaan suorituksista. Tosin pidin itseäni maan matosena silloinkin kun menestyin kohtuu hyvin (jotkut sanovat jopa erinomaisesti.)

Kirjoitin, että minua masentaa muiden mielipiteet (tai jotain semmoista.) Ehkä syy minkä takia näin on, on siinä, että minulle on tärkeää, ettei minua vihata. Haluan olla kaikille mieliksi. Mutta koska tässä samalla löydän itsestäni monia puolia, joiden takia minua pitäisi vihata ja joiden takia vihaan itseäni, vahdin tarkkaan sitä, mitä muut minusta sanovat. Yritän vahtia, ovatko muut ihmiset huomanneet nämä vikani ja ovatko he alkaneet vihata minua. Olen myös osittain sitä mieltä, että monet ihmiset vihaavat minua, he eivät vain kehtaa osoittaa sitä.  Ja kummallisen omatuntoni mielestä se olisi oikein jos ihmiset vihaisivat minua. Olenhan niin surkea, mitätön ihminen joka ei osaa tehdä mitään oikein. Olen vain haitta, joka kannattaisi äkkiä raivata pois. Mitätön roskaläjä.

Joten mikä oikeus minulla on vaatia ihmisten hyväksyntää, kun en sitä ansaitse. Anteeksi, tiedän että tämä on sekavaa, en osaa oikein selittää, kun en ihan ymmärrä itsekään. Ja tähän vielä sanottakoon, etten ole koskaan tehnyt mitään, mitä pidettäisiin yleisesti paheksuttavana. En esimerkiksi juo tai polta alaikäisenä (enkä todennäköisesti sittenkään kun se olisi laillista), en kiroile (tunnen edelleen itseinhoa edellisen tekstin voimasanasta, mutta en löytänyt parempaa ilmaisukeinoa) ja pukeudun vaatteisiin joiden ei pitäisi provosoida ketään. Yritän tarkoituksella olla mahdollisimman neutraali, jotta kukaan ei saisi syytä vihata minua. Samasta syystä en esitä mielipiteitäni julkisesti (tosin nykyisin minulla ei edes ole mielipiteitä), en viittaa tunneilla, sillä pelkään vastaavani väärin ja saavani ihmisten ivan niskaani. Tietysti tällöin tuotan opettajille pettymyksen, mutta yritän kompensoida sitä tekemällä kirjalliset tehtävät aina ajallaan ja erittäin huolellisesti sekä pärjäämällä kokeissa. Olen säätänyt itselleni tarkat rajat ja olen jäänyt niiden vangiksi, enkä löydä ulospääsyä. Tämä on erittäin ristiriitaista, toisaalta pelkään että minua vihataan, toisaalta odotan sitä.

Kirjoitin myös, kuinka meille sanotaan elämiemme olevan pilalla jos epäonnistumme. Tämä lause kertoo mielikuvasta joka minulla on siitä, millainen minun tulee olla yhteiskunnan mielestä. Tämä käy ilmi mm. opinto-ohjaajan puheista, joissa maalaillaan kauhukuvia siitä mitä sinulle käy jos et menesty ylioppilaskokeissa tai jos et pääse jatko-opiskelupaikkaan ja joudut pitämään välivuoden. Kuinka sinä syrjäydyt yhteiskunnasta ja jonka jälkeen sinusta ei ole yhtään mihinkään.

No niin, jatketaan siitä koeviikosta.

Tein tätä koeviikkoa varten ensimmäistä kertaa elämässäni lukusuunnitelman (terapeutin kehotuksesta). Idea on, että suunnittelen milloin luen, mutta erityisesti sen milloin en lue vaan vietän muuta elämää, teen asioita joista pidän, nollaan ajatuksia. Eli lukeminen ei saa ylittää 4h/päivä, eikä noita tunteja saa vetää yhteen putkeen ja aina jos luen esim. 2h pitäisi minun pitää samanmittainen pään nollaustauko, ennen kuin saan jatkaa lukemista.

Tänään oli ensimmäinen päivä, jolloin yritin noudattaa laatimaani aikataulua. Ja minun pitää sanoa nyt, että vihaan sitä. Vihaan sitä että en voi lukea koko päivää. Vihaan sitä, että joudun tekemään asioita joista voisin pitää. En nyt tietysti pidä noista asioista, koska ne vievät aikaani lukemiselta. Vaikka en pidä kokeisiin lukemisestakaan, mutta se on asia jota minun pitäisi tehdä. Muuten olen laiska ja saamaton, jota en itseltäni suvaitse. Kun revin itseni pois kirjan äärestä ja menen tekemään jotain muuta, ovat ajatukseni kuitenkin koko ajan siinä, mitä minun pitäisi olla tekemässä. En pääse eroon ajatuksesta, että  nyt toimin väärin. Minua ahdistaa normaalistikin se, että en omasta mielestäni ole koskaan lukenut tarpeeksi kokeeseen. Ja nyt kun lukemistani on rajoitettu 4h/päivä, koen pääseväni liian helpolla. Normaalisti lukisin päivässä yli kuusi tuntia, lähes yhteen putkeen.

Pakko myöntää, etten pystynyt tänään noudattamaan tuota ohjetta. Tänään luin ensin 3 tuntia, pidin puolen tunnin tauon jonka aikana söin ja jatkoin siitä vielä  2½ tuntia. Sitten lopetin, vaikka tuntuu että pitäisi jatkaa. Mutta en enää jaksa. Ja tiedän, että minulle ei koskaan riitä. Aina voisi lukea enemmän, tehdä paremmin. Mutta toisaalta tunnen syyllisyyttä siitä, että en pitäytynyt suunnitelmassa. Mutta ei syyllisyydessä ole mitään uutta. Tunnen sitä päivittäin, joidenkin mielestä melko turhistakin asioista. Yritän nyt saada ajatukset muualle, joten kirjoittelen nyt tänne.

Huomenna yritän jälleen pysyä suunnitelmassa. Se on minulla huoneeni ovessa niin että näen sen koko ajan. Se ahdistaa minua. Se kertoo minulle että elämäni on pielessä. Ei normaalien ihmisten tarvitse pakottaa itseään pitämään hauskaa. Ja tahtoisin niin kovasti olla normaali. Älkää kysykö mikä on normaali, en tiedä. Se on jotain muuta kuin tämä nykyinen.