Blogini on ollut unohduksissa liian pitkään, mutta ei toisaalta mitään uutta ole tapahtunut. Täysi-ikäisyyden merkkipaalu tuli saavutettua, mutta ei tuo elämääni heilauttanut suuntaan tai toiseen. Alkoholi ei ole koskaan oikein kiinnostanut. En voi sanoa olevani absolutisti, ei minulla ole siihen mitään erityistä perustelua. En vain juo alkoholia.

Minut patistettin päivittäisille lenkeille. Terapeutin toimesta. Minut pitää kuulemma saada pois kämpältäni. No, lenkkeillään sitten, kun kerran tuli luvattua. Minä kiipeän vaikka vuoren huipulle, jos olen sellaista luvannut, joten ei tämä ole kuin yksi velvollisuus lisää. Ehkä siitä on jotain hyötyäkin, ken tietää.

Koulussa on nyt meneillään koeviikko, joka loppuu maanantaina. Minulla on helppo jakso ja vain viisi koetta, mutta ei tätä viikkoa voi helpoksi sanoa vieläkään. Kun osaa stressaamisen jalon taidon, niin sitä sitten vain aloitta niihin harvoihin kokeisiin stressaamisen aiemmin. Tänään ei ollut koetta, mutta sadistinen englanninopettaja onnistui pilaamaan tämän päivän kertaustunnin ilkeällä ristikuulustelulla, josta en oppinut mitään muuta kuin että minä en osaa enkä tule osaamaan englantia. Tai sellainen kuva jäi.

Eilen meni hyvin. Olin jo aamulla herätessäni paremmalla tuulella kuin olen ollut pitkään aikaan ja kummastuksekseni oloa jatkui koko päivän. Ajotunnilla meni hyvin ja uskalsin jopa hieman luottaa itseeni ja tehdä joitakin päätöksiä itse. Olen moittinut itseäni tuosta typeästä epävarmuudesta jo pitkään, sillä tiedän että saattaisin melko usein tehdä oikeitakin ratkaisuja, jos vain uskaltaisin, joten tuntui hyvältä uskaltaa tehdä jotain.

Mieliala lähti laskuun vasta yöllä, sillä nyt yritän oppia myös nukkumaan ja saamaan unen päästä kiinni. Siksi en saa olla sängyssä odottamassa unta yli 15 minuuttia, vaan minun pitää nousta ylös kunnes alkaa jälleen nukuttaa. Kuuluu nukkumisen opetteluun toki muutakin, rauhoittumista ennen nukkumaan menoa jne. mutta se ei ole vielä tuottanut ongelmia. Tuo ylösnouseminen vastoin ärsyttää, väsyneenä ja mukavuudenhaluisena ihmisenä peiton alta poistuminen ei ole mitään herkkua. Sillä kyllä minua väsyttää, väsyttää ympäri vuorokauden, mutta ei nukuta. Ja kyllähän se nouseminen menettelisi jos sitä pitäisi tehdä vain muutamia kertoja. Mutta kun nouset ylös jo kymmenennen kerran sinä yönä vain siksi kun joku on niin käskenyt, ei itku ole kaukana.

Mutta koska eilinen oli pääosin jopa siedettävä päivä (toiset voisivat sanoa normaali päivä) moneen kuukauteen, tämän päivän synkeys on ollut aikaisempaa kurjempaa kantaa mukanaan. Kurjuuteenkin tottuu, ainakin vähän, ja paluu pohjalle satuttaa. Toisaalta olen kiitollinen että sain kokea edes yhden normaalin päivän, sillä tiedänpähän ainakin mistä haaveilla vaikka en tulisi sitä koskaan saavuttamaankaan.