Miksiköhän tämä kiitollisuusteema on noussut näin pinnalle? Tuntuu että olen saanut aivan liian paljon huomiota ja ymmärrystä jota en ole ansainnut. Olen jo kirjoittanut läheisistä ja heidän merkityksestään. Haluan myös näin virallisessa kirjoituksessa, en kommentissa kiittää kaikkia jotka ovat käyneet kommentoimassa kirjoituksiani. Kommentoimista saa jatkaa, en ole lähdössä minnekään vaikka tällaisesta kiittelystä sellaisen kuvan voi saadakin :)

Eli kiitos nimimerkit krisseli, tsirptsirp, hanna, satunnainen ohikulkija sekä heidi. Jokainen kommentti lämmittää ja auttaa näkemään uusia puolia. Kiitos myös niille mahdollisille lukiijoille jotka eivät ole jättäneet kommentteja. Vielä korostan, en ole lähdössä minnekään vaan aion jatkaa kirjoittelua. Haluan vain jotenkin (kömpelösti) ilmaista kuinka kiitollinen olen saamistani huomionosoituksista.

Vietin tänään viimeistä päivääni ilman lääkkeitä seuraavaan puoleen vuoteen. Huomenna olisi tarkoitus aloittaa Citalopram Orion lääkitys. On vähän ristiriitaiset fiilikset. Toisaalta olen jo jonkin aikaa miettinyt voisikohan lääkkeistä olla minulle apua, kun ei tuo terapia yksin näy riittävän, mutta nyt kun ne on määrätty ja niitä pitäisi alkaa syödä on tietty epävarmuus noussut pintaan. Olo on myös hieman haikea kun tietää että näitä lääkkeitä on nyt syötävä pitkään ja hartaasti, siinä tapauksessa että ne sopivat minulle. Lääkkeiden syöminen tekee tästä jotenkin vakavampaa, minä olen oikeasti sairas, koska syön lääkkeitä. Ilmeisesti en vieläkään ollut päässyt eroon ajatuksesta että minun pitäisi vain kasvaa aikuiseksi ja lopettaa valittaminen. Tätä nyt ei saa käsittää niin että haluaisin jäädä kieriskelemään itsesääliin tai muuhun sellaiseen. Mielestäni kyse ei ole siitä, tottakai haluaisin olla iloisempi ja onnellisempi ja siksi olenkin yrittänyt tehdä töitä terapiassa ja muuttaa ajatusmaailmaani. Mutta eipä ole oikein onnistunut.

Niin, ja odotan kauhulla mahdollisia sivuoireita. En tiedä onko masennus- tai mielialalääkkeillä tapana aiheuttaa sivuoireita useammin kuin monet muut lääkket. Ainakin sellainen kuva jää erilaisia keskusteluja ja tekstejä lukiessa. Voihan se tietysti johtua siitäkin että masennuslääkkeiden sivuvaikutuksista saatetaan puhua enemmän kuin muiden lääkkeiden. Toivottavasti käy tuuri ja ensimmäinen lääke on se sopiva. Ei hirveästi innosta lähteä mukaan mihinkään lääkerumbaan, varsinkin kun kesä on tulossa ja psykiatrin sun muut on lomalla.

Ajatus pätkii, pitää jatkaa joskus myöhemmin.

 

Vaikka kirjoitin jo yhden kirjoituksen koskien läheisiä, omistan vielä yhden kirjoituksen erityisesti äideille. Äitienpäivä oli jo, mutta tästä asiasta pitäisi puhua muulloinkin.

Itse en ole äiti, vaan tytär. Voin siis vain kuvitella sitä tuskaa ja huolta mitä oman rakkaimman kärsimisen seuraaminen aiheuttaa. Ihmisen jota olet hoitanut hellästi vuosien ajan, ihmisen jolle olet vuodattanut rakkauttasi, ihmisen jonka hyvinvoinnin eteen olisit valmis antamaan kaikkesi.

Olen nähnyt monien äitien kamppailua seuraamalla vierestä.  Yksi heistä on oma äitini, joka on joutunut minun takiani vuodattamaan monia kyyneleitä. Tiedän äitini pelänneen, murehtineen ja huolehtineen. Uskoisin että erityisesti masennukseni alkuaikoina tunteiden kirjo on ollut valtava.

Yksi suurista tunteista, joita tiedän monien äitien kokeneen on syyllisyys. Onko niin että äitien tehtävä onkin hieman kantaa syyllisyyttä? Monesti näin on, mutta pitäisikö olla.

Mielestäni on tietysti tervettä miettiä mikä on voinut mennä pieleen. Voihan olla että perhessä on yksi tai useampi asia vialla ja näitä vikoja ei huomata ennen kuin joku perheenjäsen alkaa selkeästi voida huonosti. Sinänsä läheisen vaikeudet voivat olla oppimisen ja kasvun paikka.

Mutta en voi sanoa oman äitini tehneen minun kohdallani mitään väärin. Olen kotoisin aivan tavallisesta perheestä tavallisine huolineen ja murheineen. Mutta silti tiedän äitini ja muitakin äitejä jotka syyttelevät itseään jos jonkinlaisesta asiasta, mikä olisi voinut mennä pieleen. Tyypillisimpänä aiheena on varmaan kasvatus. Mieliin nousee esimerkki toisensa perään asiosta jotka olisi mahdollisesti voinut tehdä toisin. Olisivatkohan asiat silloin toisin? Olenko minä aiheuttanut rakkaimpani kärsimykset?

Jälkikäteen on helppo jossitella. Ihminen on kuitenkin rajallinen olento jolla ei ole kykyä nähdä tulevaisuuteen. Oman toimintansa vaikutuksia voi tietysti arvioida etukäteen, mutta se on silti vain arvio, ei absoluuttinen totuus. Ja jos minulta kysytään, en usko että elämäni olisi kovin erilaista vaikka olisimmekin asuneet lähempänä keskustaa. Tai jos olisin opiskellut suuremmassa koulussa ala-asteen. Näiden tekijöiden arviointi on vaikeaa, joten turha murehtiminen tulisi pyrkiä jättämään sikseen ja keskittyä nykyhetkeen. Sillä sehän meillä vain on, muu on vain aikaa joka on mennyt tai on tulossa ja joille kummallekaan emme voi paljon mitään. Siinä se. Helpommin sanottu kuin tehty.

Ja vielä lopuksi tahdon jakaa kaikille äideille erään tuntemattoman kirjoittajan viisauden:

Haluaisin kätkeä sinut siipieni suojaan,haluaisin suojella sinua kaikelta pahalta. Mutta siinä missä tiemme eroavat, minä vain katson jälkeesi. Sillä yksikään suru ei ole suurempi kuin elämättä jäänyt elämä

 

Äitiys on rankkaa, uskon sen vaikka siitä ei olekaan vielä kokemusta. On se varmasti antoisaakin, en kiistä sitäkään. Mutta karu mutta samalla kaunis totuus on se että et voi taata lapsellesi ikuista onnea. Voit auttaa, voit ohjata mutta elämänsä hän elää itse. Ja elämä tunnetusti satuttaa.

Myöhästyneet äitienpäiväonnitttelut kaikille äideille!

Vaikka niin kovasti inhoankin kulunutta fraasia "ottaa itseään niskasta kiinni" niin aion sitä nyt käyttää. Väärissä yhteyksissä tuo fraasi voi aiheuttaa suurta tuhoa, kokemusta on. Mutta minun pitäisi todella ottaa itseäni niskasta kiinni ja alkaa käydä täällä useammin.

Sain tänään taas uutta näkökulmaa asioihin ja päätin tulla kirjoittamaan sen ylös. Lähtökohdat ovat murheelliset, mutta omiaan herättämään ajatuksia. Sain tänään kuulla erään minua hieman nuoremman tuttuni joutuneen hyvin samankaltaiseen tilanteeseen kuin minä: elämä ei maistu ja hän on aloittanut viiltelyn. Vaikka emme olekaan tekemisissä kovin usein, kyseinen henkilö on silti minulle hyvin tärkeä ja pidän häntä aivan kuin pikkusiskonani. Siksi järkytyinkin kuullessani hänen tilanteestaan.

Nyt sain siis uutta näkökulmaa asioihin. Jouduin vastentahtoisesti tilanteeseen jossa joudun katsomaan toisen kärsimystä vierestä. Se pysäyttää. Se herättää halun tehdä jotain. Se saa aikaan riittämättömyyden tuskan, mitä minä voin tehdä auttaakseni sinua. Jotain, mutta en kaikkea. Se pakottaa kohtaamaan oman rajallisuutensa ja puuttensa. Ja vaikka on itse kokenut hyvin samanlaisia tapahtumia, hyvin samanlaisia kokemuksia eivät ne silti ole samoja. Ei toista ihmistä voi koskaan täysin ymmärtää. Samanlaiset kokemukset voivat rakentaa sillan kahden eri maailman väliin, mutta et silti pääse koskaan toisen maailmaan. Kohtaamiset tapahtuvat sillalla, mutta kummankin täytyy tulla jonkin matkaa vastaan.Olkoon se sitten muutama askel tai puoliväli.

Voimia kaikille murtuneiden läheisille ja ystäville! Olette tärkeitä vaikka kiitoksen sanat olisivatkin liian raskaita lausua.

Blogini on ollut unohduksissa liian pitkään, mutta ei toisaalta mitään uutta ole tapahtunut. Täysi-ikäisyyden merkkipaalu tuli saavutettua, mutta ei tuo elämääni heilauttanut suuntaan tai toiseen. Alkoholi ei ole koskaan oikein kiinnostanut. En voi sanoa olevani absolutisti, ei minulla ole siihen mitään erityistä perustelua. En vain juo alkoholia.

Minut patistettin päivittäisille lenkeille. Terapeutin toimesta. Minut pitää kuulemma saada pois kämpältäni. No, lenkkeillään sitten, kun kerran tuli luvattua. Minä kiipeän vaikka vuoren huipulle, jos olen sellaista luvannut, joten ei tämä ole kuin yksi velvollisuus lisää. Ehkä siitä on jotain hyötyäkin, ken tietää.

Koulussa on nyt meneillään koeviikko, joka loppuu maanantaina. Minulla on helppo jakso ja vain viisi koetta, mutta ei tätä viikkoa voi helpoksi sanoa vieläkään. Kun osaa stressaamisen jalon taidon, niin sitä sitten vain aloitta niihin harvoihin kokeisiin stressaamisen aiemmin. Tänään ei ollut koetta, mutta sadistinen englanninopettaja onnistui pilaamaan tämän päivän kertaustunnin ilkeällä ristikuulustelulla, josta en oppinut mitään muuta kuin että minä en osaa enkä tule osaamaan englantia. Tai sellainen kuva jäi.

Eilen meni hyvin. Olin jo aamulla herätessäni paremmalla tuulella kuin olen ollut pitkään aikaan ja kummastuksekseni oloa jatkui koko päivän. Ajotunnilla meni hyvin ja uskalsin jopa hieman luottaa itseeni ja tehdä joitakin päätöksiä itse. Olen moittinut itseäni tuosta typeästä epävarmuudesta jo pitkään, sillä tiedän että saattaisin melko usein tehdä oikeitakin ratkaisuja, jos vain uskaltaisin, joten tuntui hyvältä uskaltaa tehdä jotain.

Mieliala lähti laskuun vasta yöllä, sillä nyt yritän oppia myös nukkumaan ja saamaan unen päästä kiinni. Siksi en saa olla sängyssä odottamassa unta yli 15 minuuttia, vaan minun pitää nousta ylös kunnes alkaa jälleen nukuttaa. Kuuluu nukkumisen opetteluun toki muutakin, rauhoittumista ennen nukkumaan menoa jne. mutta se ei ole vielä tuottanut ongelmia. Tuo ylösnouseminen vastoin ärsyttää, väsyneenä ja mukavuudenhaluisena ihmisenä peiton alta poistuminen ei ole mitään herkkua. Sillä kyllä minua väsyttää, väsyttää ympäri vuorokauden, mutta ei nukuta. Ja kyllähän se nouseminen menettelisi jos sitä pitäisi tehdä vain muutamia kertoja. Mutta kun nouset ylös jo kymmenennen kerran sinä yönä vain siksi kun joku on niin käskenyt, ei itku ole kaukana.

Mutta koska eilinen oli pääosin jopa siedettävä päivä (toiset voisivat sanoa normaali päivä) moneen kuukauteen, tämän päivän synkeys on ollut aikaisempaa kurjempaa kantaa mukanaan. Kurjuuteenkin tottuu, ainakin vähän, ja paluu pohjalle satuttaa. Toisaalta olen kiitollinen että sain kokea edes yhden normaalin päivän, sillä tiedänpähän ainakin mistä haaveilla vaikka en tulisi sitä koskaan saavuttamaankaan.