Minussa on kaksi puolta jotka hallitsevat. Ne asuvat samassa kuoressa, minun sisälläni.

Ensin on järkevä-minä. Se on se puoli minusta, jonka ihmiset usein näkevät. Se iloinen, hyvin pärjäävä tyttö, jota eivät tunteet hallitse. Tämä minä voi kyllä puhua tunteista, joita se väittää omikseen, ilman mitään vaikeuksia. Järkevä-minä puhuu vaikeista asioista samalla naamalla kuin ennenkin,ilmeenkään värähtämättä, niin ettei mikään kosketa. Järkevä-minä ei nimittäin koskaan ole tuntenut mitään, se vain kuvittelee tunteneensa. Sillä on vain epämääräinen paha olo, johon se ei löydä vastausta. Järkevä-minä yrittää muuttaa epämääräisen pahan olon järkevämpään muotoon. Siksi järkevä-minä satuttaa itseään. Se tietää silloin, mihin sattuu, ja pystyy omasta mielestään käsittelemään asiaa. 

Sitten on tunne-minä. Tunne minä asuu järkevä-minän takana piilossa. Se ei ole oikeastaan koskaan esillä toisten ihmisten seurassa. Mutta se ohjailee järkevä-minää ja saa sen käyttäytymään niin, että ulkomaailma ja muut ihmiset eivät huomaa tunne-minän olemassaoloa. Tunne-minä astuu esiin järkevän-minän rinnalle silloin kun kuori on yksin. Tunne-minä tuntee olonsa yksinäiseksi. Se tahtoisi olla järkevä-minän kanssa. Mutta järkevä-minä ei ymmärrä. Tunne-minä itkee, mutta järkevä-minä kääntää sille selän ja jatkaa itsensä satuttamista. Tunne-minä on eksynyt. Se ei tiedä mitä tekisi. Tunne minä yrittää jälleen, tuloksetta. Tunne-minä on surullinen, masentunut. Järkevä-minä huomaa tunne-minän läheisyyden, sillä järkevä-minän epämääräinen olo kasvaa, aina kuin tunne-minä tulee lähelle. Järkevä-minä yrittää työntää tunne-minän pois siinä onnistumatta. Vasta kun joku muu tulee paikalle, tunne-minä katoaa piiloon. Silloin järkevä-minä saa olla taas hetken esillä.

Mutta järkevä-minä väsyy. Alati kasvava epämääräinen olo painaa sen hartioita. Ja kun järkevä-minä väsyy, se painuu alaspäin. Ja tunne-minä alkaa näkyä sen takaa. Tunne-minä yrittää piiloutua, se ei tahdo maailman satuttavan sitä enää koskaan. Tunne-minä nykii paniikissa järkevä-minää ylöspäin. Järkevä-minäkin ponnistelee päästäkseen ylös, sillä sitä hävettää. Luuhistua nyt näin ihmisten edessä. Viimein järkevä-minä seisoo jälleen tutisevilla jaloillaan, ja tunne-minä on jälleen sen takana piilossa. Tunne-minä kyyristelee ja itkee. Paljastuminen oli ollut lähellä. Ja tunne-minää pelottaa, milloin se paljastuu kokonaan. Järkevä-minä taas selittää maailmalle äkillistä heikkouttaan. Se pyytää anteeksi, se nöyristelee, se yrittää suunnata huomion toisaalle. Se onnistuu siinä. Maailma unohtaa, mutta järkevä-minä tai tunne-minä eivät unohda koskaan.

Kuori menee terapiaan. Terapeutti kohtaa järkevä-minän. Aluksi menee hyvin. Järkevä-minä vastailee terapeutin kysymyksiin. Sen se osaa. Se osaa ottaa selvää siitä, mitä muut tahtovat kuulla. Ja se vastaa sen mukaan. Mutta sitten terapeutti kysyy kysymyksiä, joihin järkevä-minä ei osaa vastata. Järkevä minä hätääntyy. Kysymykset ovat sellaisia kuten "Miltä sinusta tuntuu?" ja "Miten sinulla on mennyt?" Järkevä-minä vastaa ensimmäiseen kysymykseen sanomalla, ettei tiedä. Ja toiseen kysymykseen vastatessaan se alkaa luetella asioita, joita se on tehnyt ja mitä se aikoo tehdä. Terapeutti kuuntelee, mutta kysyy sitten samaa uudestaan, hiukan eri sanoin. Järkevä-minä ei tiedä oikeita vastauksia. Se joutuu paniikkiin. Ja vaikenee.

Tunne-minä on kuunnellut keskustelua tarkasti. Se tietää vastaukset. Mutta se ei uskalla tulla esiin. Se aavistaa, että terapeutti on huomannut sen olemassaolon ja että sen pitäisi tulla esiin. Mutta ei se uskalla. Mutta ehkä joskus...

(Vähän hämärä teksti, myönnän. Mutta näin minä oikeastaan käsitän asioita tällä hetkellä)