Minä olen kuulemma keskittynyt elämäni aikana liikaa suorittamiseen ja olen unohtanut elämisen kokonaan. Tällainen ajatus nousi, kun mietittiin tämän hetkisen olotilani syitä. Se selittää sitäkin, että en oikein osaa olla ikäisteni seurassa. Joskus tuntuu kun en puhuisi edes samaa kieltä ikäisteni kansa. En tiedä esimerkiksi miten "hengataan" kavereiden kanssa. En osaa vain olla, minulla on pakko olla jotain "järkevää" tekemistä, jotta en tuntisi itseäni laiskaksi idiootiksi.  Lisäksi tarvitsen jotain puuhaa jonka taakse mennä piiloon toisilta ihmisiltä.

Kaverini tuli käymään luonani tänään. Kutsuin hänet muutama päivä sitten pienen painostuksen alaisena ja jouduin keräämään kaiken rohkeuteni, jotta pystyin tekemään sain kutsun esitettyä. Tänään, puoli tuntia ennen kuin kaverini oli määrä tulla istuin huoneessani paniikin partaalla ja koitin epätoivoisesti rauhoittua. En itkenyt, koska en enää nykyisin pysty siihen, mutta olo oli kauhea.  Kaverini tapaaminen ahdisti minua, enkä edes tiedä tarkkaa syytä. Pelkään hiljaisia hetkiä, sitä ettei sanota mitään. Pelkään mahdollisia mokia, joita saatan tehdä. Pelkään sitä, että en pysty hallitsemaan tilannetta ja ennakoimaan mitä seuraavaksi tapahtuu.

Kaverini oli luonani noin puolentoista tunnin ajan. Katsoimme telkkarista ohjelman, joka liittyy hyvin läheisesti meihin kumpaankin ja sen jälkeen juttelimme ohjelmasta. Sitten hän lähti. Mitään ihmeellistä ei tapahtunut ja pystyin pitämään ahdistukseni kurissa. Juuri ja juuri.

Jälkeenpäin ajateltuna minulle jäi kuitenkin negatiivinen olo tuosta kaikesta. Paljon jäi sanomatta. Emme päässeet lainkaan pintaa syvemmälle, olimme kuin kaksi vierasta ihmistä. Vaikka olemme tunteneet jo yli vuoden, emme edelleenkään ole hyvänpäiväntuttuja läheisempiä. Ja hän on yksi läheisimmistä kavereistani.

Ja syy on kokonaan minussa. En osaa päästää ihmisiä lähelleni. Ja en osaa ottaa rennosti. Voin kuvitella miten rasittavaa on olla ihmisen seurassa jonka kanssa pitäisi aina tehdä jotain hyödyllistä ja joka ei suostu kertomaan mitään itsestään. Ihmettelen, miten kukaan viitsii edes puhua minulle saati sitten olla seurassani. Minusta tuntuu, että pilaan kavereideni elämästä jotain kun olen tällainen.

Terapia on edelleen hyvin epäselvässä jamassa. Olen käynyt samalla terapeutilla kuin aikaisemminkin, vaikka en tällä hetkellä kai saakaan virallisesti mitään terapiaa. Lyhytterapia ei riittänyt minulle, mutta uusia suunnitelmia ei ole vielä tehty. On vain mietitty jo kolme kuukautta sitä mitäs nyt nyt tehdään? Ensi viikon lopulla tehdään kai lopullinen päätös . Tällainen epävarmuuskin turhauttaa ja koen edelleen syyllisyyttä siitä, että en parantunut lyhytterapian aikana.  Mikä meni vikaan? Enkö yrittänyt tarpeeksi, olenko niin toivoton tapaus, ettei mikään tehoa vai mitä tapahtui? Ja mitäs nyt? Voidaanko minua vielä auttaa? Ja haluaako kukaan edes?