Vaikka kirjoitin jo yhden kirjoituksen koskien läheisiä, omistan vielä yhden kirjoituksen erityisesti äideille. Äitienpäivä oli jo, mutta tästä asiasta pitäisi puhua muulloinkin.

Itse en ole äiti, vaan tytär. Voin siis vain kuvitella sitä tuskaa ja huolta mitä oman rakkaimman kärsimisen seuraaminen aiheuttaa. Ihmisen jota olet hoitanut hellästi vuosien ajan, ihmisen jolle olet vuodattanut rakkauttasi, ihmisen jonka hyvinvoinnin eteen olisit valmis antamaan kaikkesi.

Olen nähnyt monien äitien kamppailua seuraamalla vierestä.  Yksi heistä on oma äitini, joka on joutunut minun takiani vuodattamaan monia kyyneleitä. Tiedän äitini pelänneen, murehtineen ja huolehtineen. Uskoisin että erityisesti masennukseni alkuaikoina tunteiden kirjo on ollut valtava.

Yksi suurista tunteista, joita tiedän monien äitien kokeneen on syyllisyys. Onko niin että äitien tehtävä onkin hieman kantaa syyllisyyttä? Monesti näin on, mutta pitäisikö olla.

Mielestäni on tietysti tervettä miettiä mikä on voinut mennä pieleen. Voihan olla että perhessä on yksi tai useampi asia vialla ja näitä vikoja ei huomata ennen kuin joku perheenjäsen alkaa selkeästi voida huonosti. Sinänsä läheisen vaikeudet voivat olla oppimisen ja kasvun paikka.

Mutta en voi sanoa oman äitini tehneen minun kohdallani mitään väärin. Olen kotoisin aivan tavallisesta perheestä tavallisine huolineen ja murheineen. Mutta silti tiedän äitini ja muitakin äitejä jotka syyttelevät itseään jos jonkinlaisesta asiasta, mikä olisi voinut mennä pieleen. Tyypillisimpänä aiheena on varmaan kasvatus. Mieliin nousee esimerkki toisensa perään asiosta jotka olisi mahdollisesti voinut tehdä toisin. Olisivatkohan asiat silloin toisin? Olenko minä aiheuttanut rakkaimpani kärsimykset?

Jälkikäteen on helppo jossitella. Ihminen on kuitenkin rajallinen olento jolla ei ole kykyä nähdä tulevaisuuteen. Oman toimintansa vaikutuksia voi tietysti arvioida etukäteen, mutta se on silti vain arvio, ei absoluuttinen totuus. Ja jos minulta kysytään, en usko että elämäni olisi kovin erilaista vaikka olisimmekin asuneet lähempänä keskustaa. Tai jos olisin opiskellut suuremmassa koulussa ala-asteen. Näiden tekijöiden arviointi on vaikeaa, joten turha murehtiminen tulisi pyrkiä jättämään sikseen ja keskittyä nykyhetkeen. Sillä sehän meillä vain on, muu on vain aikaa joka on mennyt tai on tulossa ja joille kummallekaan emme voi paljon mitään. Siinä se. Helpommin sanottu kuin tehty.

Ja vielä lopuksi tahdon jakaa kaikille äideille erään tuntemattoman kirjoittajan viisauden:

Haluaisin kätkeä sinut siipieni suojaan,haluaisin suojella sinua kaikelta pahalta. Mutta siinä missä tiemme eroavat, minä vain katson jälkeesi. Sillä yksikään suru ei ole suurempi kuin elämättä jäänyt elämä

 

Äitiys on rankkaa, uskon sen vaikka siitä ei olekaan vielä kokemusta. On se varmasti antoisaakin, en kiistä sitäkään. Mutta karu mutta samalla kaunis totuus on se että et voi taata lapsellesi ikuista onnea. Voit auttaa, voit ohjata mutta elämänsä hän elää itse. Ja elämä tunnetusti satuttaa.

Myöhästyneet äitienpäiväonnitttelut kaikille äideille!