Miksi silloin kun oma maailmasi on mustaakin mustempi ympärillesi ilmestyy harvinaisen iloisia ihmisiä? Joiden seurassa on pakko olla. Jolloin on pakko esittää iloista ja onnellista, ettei pilaisi toisen päivää. Vaikka oikeasti mieli tekisi vain hautautua peiton alle ja lakata olemasta.

Kämppikselläni on tänään hyvä päivä. Ei siinä mitään, hyvä että on. Tämä vain on suuri koitos minulle jolla ei ole läheskään niin hyvä päivä. Pitäsi jaksaa olla iloinen, ja toisaalta olenkin hänen puolestaan. Mutta koska asumme samassa asunnossa joudun kuuntelemaan koko päivän hänen onneaan. Ja elämään mukana, vaikka omat huolet painavat päälle. Muutama tunti menee kyllä, juuri ja juuri.  Mutta nyt joudun jo hillitsemään itseäni etten vain sanoisi jotain, joka loukkaisi häntä.

Lähden varmaan kohta karkuun täältä asunnosta. En kyllä haluaisi, vaan haluaisin olla juuri siellä peiton alla, piilossa maailmalta. Mutta kun se ei onnistu, pitää lähteä jonnekin, missä kukaan ei välitä olenko siellä vai en. Tänä iltana olisi ohjelmaakin, jos vain jaksaisin mennä. Mutta en usko, että menen. Siellä on koko koulu, ja en tällä hetkellä jaksaisi nähdä ketään.

Jotenkin tuntuu että olo helpottuisi jos osaisi itkeä. Että saisi sitä kautta murrettua tämän ajatusten kehän, mikä päässäni pyörii. Kummallista, että sinänsä tarpeettomalta vaikuttava toiminto, kuten itkeminen voi olla niin tärkeä. Ilmeisesti se on totta, että asioiden merkityksen tajuaa vasta sitten kun sen on menettänyt.

Tässäpä tätä. Jatkan illemmalla. Tai sitten en.