Heipä hei pitkästä aikaa.

Olen ollut tämän blogini kanssa vähän lomalla ja ei ole tullut kirjoiteltua pitkään aikaan. Osasyllinen pitkään taukoon on kyllä myös jännetupentulehdus ranteessa, joka ei ota rauhoittuakseen. Vaivasta on kärsitty jo kohta kolme kuukautta eikä loppua näy. Kirjoittaminen on sen verran hidasta, kun parempi käsi on poissa pelistä, ettei ole hirveästi ollut intoa kirjoitella yhtään minnekään.

Terapia loppui kesän alussa, syksylle jätettiin vain yksi "seurantakäynti". Eli siis periaatteessa minä olen nyt sitten terve, jos en kokonaan, niin ainakin melkein. Ei vain tunnu siltä...

On minulla ollut ihan kivojakin päiviä. Kesä on aina ollut minulle helpompa aikaa, minulta vaaditaan kesäisin vähemmän. Paitsi joudun kyllä myöntämään, että tänä kesänä olen tuntenut monesti olevani riittämätön suorittamaan minulle annettuja vaatimuksia, osittain tämän himputin käden takia,osittain sen takia, että en vain ole jaksanut.

Vointini on myös alkanut huonontumaan kesän aikana. Kesän alussa minusta tuntui, että vaikeaa voi olla, mutta kyllä minä selviän ilman tukea. Enää en ole kovinkaan paljon tuota mieltä. Itse asiassa en tiedä mitä mieltä olen. Pelkään tulevaa kouluvuotta, enkä usko että selviän. Terapeuttini kehotti minua vähentämään kursseja niin että en laittaisi yhtään jaksoa ihan täyteen ja minulle jäisi aikaa muullekin opiskelulle. Tottelin häntä (vaikkakin vastentahtoisesti), mutta en suostunut luopumaan kuin yhdestä kurssista per jakso ja lukujärjestykseni jäi edelleen täydemmäksi kuin monella monella muulla.

En uskalla luopua aikatauluista. Ne luovat turvallisuutta ja järjestystä ja tunnen että pystyn hallitsemaan edes jotain omasta elämästäni. Voin kiireisiin vedoten kieltäytyä tapaamasta ihmisiä. En minä vihaa ihmisten kohtaamista, kaipaan usein toisia ihmisiä. En kuitenkaan voi luottaa siihen, että minua ei sattuisi jos päästäisin jonkun lähelleni.