Masennus. Se vanha peikko hyökkäsi kimppuuni taas. Vähän aikaa oli jo mennyt paremmin, erään harrastukseni puitteissa ollut projekti on vienyt aikaani ja pakottanut minut kääntämään katsettani pois itsestäni ja koulunkäynnistä. En ole siis ehtinyt murehtia niin paljon ja ehkä siitä syystä mielialakin on ollut parempi. Ei nyt mikään kovin hyväkään, mutta kuitenkin, parempaan päin oltiin menossa.

Mutta nyt. Projekti on ohi ja koulutyö vaatii huomiota. Täysi koeviikko painaa päälle, pitäisi aloittaa lukeminen, ettei tule samanlaista pettymystä kuin viime kerralla. Mutta en jaksa. Olen nyt ollut muutaman päivän poissa koulusta kuumeen vuoksi. Näinä päivinä olen saanut ajatella kaikenlaista. Enimmäkseen olen tuntenut syyllisyyttä siitä, että en ole koulussa. Olenhan ennenkin ollut sairaana koulussa. Mutta nyt en uskalla, muiden takia. En halua sairastuttaa muita, vaikka tautini ei todennäköisesti olekaan mitään sikainfluenssaa. Mutta koska en voi olla asiasta 100% varma, en uskaltanut mennä kouluun.

Olen maailman suurin laiskuri, joka vain lusmuilee kotona ja jossa ei saa mitään järkevää aikaiseksi. En nimittäin ole oikeasti tehnyt mitään, vaikka olisin voinut. Olisin voinut lukea koulukirjoja, siivota yms. Mutta en ole tehnyt mitään muuta kuin nukkunut ja syönyt, jos olen muistanut. Tähän voi joku sanoa, että eihän sairaana tarvitse siivota tai muuta sellaista. Mutta kun se ei ole näin. Minun pitää tehdä jotain hyödyllistä vaikka olisin kipeänä. Niin minä olen tehnyt aina ennenkin. Ja jos en tee tarpeeksi, joudun korvaamaan laiskuuteni moninkertaistamalla työmääräni tulevaisuudessa. Periaattella: rästityöt  + muut työt + lisätöitä rangaistukseksi laiskuudesta  = syyllisyys vähenee hieman, ei katoa.Mutta nyt tuntuu etten jaksa tarttua mihinkään. En jaksa mennä huomenna kouluun ja opiskella. En jaksa tehdä koeviikolla ainuttakaan koetta. En jaksa harjoitella laulua. En jaksa olla sosiaalinen, puhua kenenkään kanssa. Haluan vain nukkua. Näkemättä unia. Maata tiedottomuuden tilassa jonne paha maailma ja oma paha olo ei ylety. En halua tuntea tai tietää mitään. Haluan lakata olemasta niin että kukaan ei muista minua. Että kukaan ei jäisi kaipaamaan.

Myös itsetuhoiset ajatukset ovat hiipineet jälleen päähäni. En ole ajatellut moisia ajatuksia melkein vuoteen, joten niiden palaaminen oli järkytys. Olen esimerkiksi huomannut viettäneeni pitkiä aikoja miettien, mikä olisi paras mahdollinen tapa tappaa itsensä. Sellainen tapa, joka tuottaisi mahdollisimman vähän kärsimystä minulle ja muille. Sellainen, jossa ruumis jäisi ehjäksi. Mutta myös sellainen tapa, joka tappaisi varmasti eikä jättäisi kitumaan loppuelämäksi.

Tiedän kuitenkin, että en minä itseäni tapa. Välitän liikaa muista. Muiden mielipiteistä. Minusta on hiema ironista, että seikka joka on syy tai ainakin osasyyllinen masennukseeni, liikaa muiden mielipiteistä välittäminen, nyt tavallaan suojaa minua lopulliselta ratkaisulta. Lisäksi esteenä suunnitelmilleni on se, että en alaikäisenä saa hankittua sellaisia välineitä, joilla pystyisin itseni tappamaan ja junan alle hyppääjäksi minusta ei ole. Haluan että minusta jää jäljelle ehjä ruumis.

Minä en ymmärrä miten ihminen voikaan vihata itseään näin paljon. Eikö se ole luonnonvastaista? Eikös elämän tarkoitus ole biologiselta kannalta katsottuna lisääntyä ja pysyä hengissä. Joten miten on mahdollista, että joku haluaa päättää elämänsä itse vaikkei ole koskaan edes ihastunut kehenkään, lisääntymisestä puhumattakaan.

Ovatko "normaalit" ihmiset onnellisia? Miten joku voi olla onnellinen vaikka tekee työtä, jota ei haluaisi? Silloin onni ei varmaan löydy työnteosta, mutta mistä sitten? Miten omat vanhempani ovat jaksaneet elää jo monta kymmentä vuotta, vaikka kummallakaan ei ole huipputyöpaikkaa tai -koulutusta? Mietin asiaa näin, koska itse olen aina yritänyt etsiä onnea ja onnistumisen kokemuksia suorituksista. Ja en voi oikein ymmärtää, miten ihmiset voivat pärjätä ihan h**vetin hyvin vaikka elämä olisi joskus menneisyydessä potkinut päähän ja koulukin olisi mennyt metsään. Jos ilman hyviä lähtökohtia ja hyvää koulutusta voi olla tyytyväinen elämäänsä, miksi meille sitten sanotaan että elämämme on pilalla jos epäonnistumme. Miksi sellaiset asiat esitetään niin tärkeinä ja merkityksellisinä, jos ne eivät sitä sitten lopulta ole? Ja miten joillekin voi riittää onnellisuuteen se, että on vain olemassa omana itsenään, vaikka kaikki muut ympärillä vaativat enemmän?

Ahdistaa, enkä saa purettua kaikkea ahdistustani sanoiksi. Huomenna olisi terapia. Toivoisin niin, että saisin suuni auki ja pystyisin puhumaan asioista jotka minua ovat vaivanneet viime aikoina. Haluaisin pystyä puhuman pahasta olostani. Mutta tiedän että se on vain toiveajattelua. Tiedän että huomenna marssin terapiaan sen näköisenä että kaikki on kunnossa, en saa suutani auki terapiassa vaan kierrän kaikki vaikeat aiheet, sovin ajan seuraavalle viikolle ja lähden. Ja jään harmittelemaan sitä, kuinka tyhmä olinkaan kun en saanut sanottua mitään tärkeää.